Joululomalla Lillin kunto meni pienessä ajassa huonompaan suuntaan. Kaikki tiesimme, että Lillillä on jo ikää, mutta silti se tulee niin yllättäen. Tammikuussa oli jäljellä oma luopuminen ja kauhea ikävä
etukäteen. Ilman Lilliä ja lasten suru tuntui liian isolta jaksaa.
Tein hirveät määrät töitä ja opiskelin illat pitkät. Ajatukset piti saada muualle, vaikka kaikki se kiukuttelu johtui luopumisen tuskasta
ei työn määrästä. Kuinka aikuinenkaan ei osaa tunnistaa tunteita.
Tytär sanoi, että hän tietää Lillin pääsevän parempaan paikkaan. Itkettiin ja halattiin Lilliä.
Tammikuun
lopussa oli aika tehdä päätös koska mennään eläinlääkärille. Eläinlääkäri on perheystävä, joten tiesin asian onnistuvan heti kun olimme itse valmiita.
Viimeiset illat iskä
kantoi Lillin ulos tarpeilleen kun ei itse enään päässyt. Tiesin, että Lillin aika oli täysi.
Olimme mieheni ja pojan kanssa yhdessä eläinlääkärissä ja Lilli nukutettiin pois. Se oli kauhea
päivä. Poika sanoi, että haluaa Lillin takaisin. Tyttö tuli koulusta kotiin ei kommentoinut asiaa mitenkään. Vasta muutaman päivän kuluttua tuli itku. Tytär sanoi myös, että haluaa Lillin takaisin.
Kauhea ikävä. Olisi halunnut vielä hyvästellä Lillin.
Talo tuntuu tyhjältä. Oletus, että Lilli makaa tutulla paikallaan, tyhjyys kun se ei siinä olekaan. Kaupassa katsoo, että pitäisi ostaa stiksejä,
ei tarvitsekaan.
Uskon, että Lillillä on nyt hyvä olla. Meidän perhe jäi kaipaamaan parasta lastenvahtia maailmassa.